Vapari Kaikki hieno melkein kerralla

Jaakko Heinimäki: Arvot ja arki

Jaakko Heinimäki piipahti parisen viikkoa sitten Nilsiässä pitämässä luennon joka oli alunperin otsikolla Moraalifilosofia-arvot-arvottaminen. Esityksen alussa hän kertoi että halusi muuttaa otsikon ymmärrettävämpään muotoon, joka veisi keskustelua käytäntöön filosofian käsiterämeiköstä ja tekisi asian konkreettiseksi kuulijoille. Varsin voimakkaasti filosofian sfääreissä pysyttiin, joskin esitys oli silti ilahduttavan käytännönläheinen ja antoi eväitä jatkopohdintoihin. Käyn tässä läpi muistiinpanojeni antia ja toivottavasti nämä herättävät ajatuksia kuten luennolla runsaasta yleisön osallistumisesta, niin lukumääräisesti henkilöinä kuin kysymysten sekä kommenttien määrästä oli havaittavissa tapahtuneen.

Kävimme läpi aika runsaasti sanojen etymologiaa eli alkuperäistä merkitystä. Tiedätkö mitä tarkoittaa filosofia ja mitkä sen kantasanat ovat? Ne nimittäin ovat philia=rakkaus ja sofia=viisaus. Filosofia siis on rakkautta viisauteen. Filosofiaa harjoittava pyrkii hellittämättömällä otteella huomioimaan viisauden toimissaan ja pitämään sen aina läsnä sydämessään, viisaus on jotain mitä hän ei halua kuuna päivänä laiminlyödä tai muutenkaan vahingoittaa millään tapaa, vaan se velvoittavuudessaan kuitenkin on hänen elämänsä keskeisimpiä sisältöjä, jotain mihin hän on koko ajattelussaan ja toiminnassaan sitoutunut. Tuossa samalla tietysti törmätään ongelmaan rakkauden määritelmästä, mutta se taas liittyy olemukseltaan vapaaehtoisuuteen eli filosofi ei rakasta viisautta siksi että hän on filosofiksi päätyessään pakotettu niin tekemään, vaan hän rakastaa viisautta ja on siksi päätynyt filosofisiin tulkintoihin. Havainnollistaen, että emmehän me mene ensin naimisiin jonkun kanssa oppiaksemme rakastamaan häntä, vaan menemme naimisiin koska rakastamme häntä. Rakkausmääritelmät päättyvät osaltani tähän, koska niitä on kirjoitettu hyllymetreittäin ja aina jää jokin puoli käsittelemättä kun noin henkilökohtaisia tunteita ryhtyy esittämään yleisinä määritelminä. Uskon kuitenkin että vapaaehtoisuuden määritelmä, siis vailla ulkoista pakkoa, kuitenkin saa useimpien hyväksynnän rakkauden syntymisen lähtökohtana, olivatpa yksityiskohtaisemmat ilmentymät siitä eteenpäin millaisia tahansa. Painotan ulkoisen pakon puutetta siksi että useinhan rakkaus koetaan vaikeina aikoina etenkin jonkinlaiseksi "sisäiseksi pakoksi" että vaikka "järki" käskisi suhteen hylkäämään, henkilö on kuitenkin pohjimmiltaan haluton tekemään niin ja tällainen ominaisuus ei vaadi pohjakseen mitään syviä patologioita kuten toisinaan huomaa selitykseksi tarjoiltavan. No niin, mutta nyt se siitä, siirrymme seuraavaan aiheeseen.

Nimittäin ulkoisen pakon ja sen puutteen osalta taas liikumme sujuvasti moraaliin ja moralismiin. Moraali on jotain sisäsyntyistä, määrittyen siitä minkä yksilö kokee oikeaksi. Moraalin kantasana on latinan tapaa tarkoittavassa sanassa mos (yks.), josta tulee monikossa mores (muistanette "o tempora o mores" = oi aikoja oi tapoja), joten moraalin juuri löytyy tavoista toimia. Moralismi taas on ulkokohtaista velvottamista ("et voi sanoa noin koska olet poliitikko"), jossa joku jota asia ei henkilökohtaisesti sido, asettaa rooliodotuksia henkilölle jota haluaa kontrolloida milloin mistäkin syystä. Usein moralisoinnin oikeutukseksi tarjoillaan yleisiä sopivuussääntöjä, mutta harvoinpa tilanne on kuitenkaan pohjimmiltaan niin myönteinen. Moralismi on kehityksen jarru ja pakottaa ihmiset toisten sanelemien, laumahenkisten arvojärjestelmien osaksi, siinä missä taas yksilötason moraali on kehittyvine arvoineen selkeästi eteenpäin pyrkivä voima. Tämä on hyvin keskeinen ero, johon palaamme vielä tuonnempana moraalin syvemmästä olemuksesta puhuttaessa.

Moraalin ohella käytetään useinkin sanaa etiikka tai eettisyys. Sen kantasana on ethos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa, kuten mos ja mores, myöskin tapaa. Sellaiset määreet joita toisinaan kuulee kuten "moraalis-eettinen" tai "eettis-moraalinen" ovat kaksikielistä hokemista samaa merkitystä kantavalle sanalle, vaikkakin näiden merkitykset mielletään arkisesti jollain tapaa erilaisiksi. Ajatelkaa jos puhuisi vaikkapa tuotantoeläinten moraalisesta kohtelusta sen sijaan että puhuu tuotantoeläinten eettisestä kohtelusta. Tämä pieni vivahde-ero on hyvin oleellinen, juuri siksi että se vallitsee sanan ympärillä joka on merkitykseltään yksi ja sama, vaikka sanan kielellinen alkuperä vain on tuossa vaihtunut. Minusta se on hieman kummallista, siksi toivoisin että näitä sanoja käytettäisiin yksiselitteisessä merkityksessä, synonyymeina, vaikkakin puhekieli on käytäntöineen tätä kenttää kaventanut ja kaventaa eri lajin medioiden kautta entisestään. Kuitenkin yleisesti ajatellaan, että pakon alaisena toiminut henkilö ei olisi moraalisessa vastuussa teoistaan. Sikäli kun moralismi on tuo pakottava vaikutin erilaisine seurauksineen, niin onko henkilö moraalinen toimiessaan yleistä normia vastaan vai ei ja miksi näin on? Kuten on havaittavissa, niin tilanne on moraalifilosofiassa, toimintatapojen viisauden rakastamisessa moniselitteisyydessään kovin lohduttoman tuntuinen, mutta seuraavassa käsittelemme jo normistoa sekä arvojen muodostumista, jolloin avautuu tilaisuus tämänkin kysymyksen tarkasteluun uusista lähtökohdista.

Nimittäin arvojen pohjaksi muotoutuvat hyvin selkeästi kolme peruslähtökohtaa:

1. Ihimiskäsitys

2. Historiakäsitys

3. Yhteiskuntakäsitys

Näiden yhteisvaikutuksesta syntyvät:

Arvot ja ihanteet

Arvot ja ihanteet taas määrittävät yhteisölle:

Normit ja sanktiot

Normit ja sanktiot voivat olla muodollisia tai epämuodollisia ja kumpikin näistä on läsnä molemmissa muodoissaan kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä. Normien osalta vaikkapa oppivelvollisuus peruskoulun loppuun suorittamisena on eräs muodollinen normi, toinen voisi olla vaikkapa velvoite olla tappamatta toisia ihmisiä mistään syystä. Epämuodollinen normi voisi olla vaikkapa jatko-opiskelu peruskoulun jälkeen tai olla himoitsematta kaverin puolisoa, vaikkei siihen muodollista velvoitetta olekaan asetettu. Sitä joka näistä poikkeaa pidetään hieman erityistapauksena.

Sanktiot voivat myös olla muodollisia tai epämuodollisia ja vallitsevat rinnakkain. Muodollisia sanktioita ovat esim. rikosoikeudelliset rangaistukset, epämuodollisia sanktioita normin rikkomisesta voivat olla esim. ilkeät juorut. Tässä esimerkissä vaikkapa rikoksesta tuomittu on yleensä myös juoruilun kohde, joten näiden elementtien päällekkäisyys on yhteisöille sikäli hyvin ominaista. Jos mainittu rikoksentekijä ei ole suorittanut edes peruskoulua loppuun tai keskiasteelta mitään vaikka peruskoulu olisikin suoritettu, niin sitä selkeämpiä johtopäätöksiä hänen henkilöstään hänen olematta läsnä pidetään oikeutettuina ja siirrymme ilkeän juoruilun puolelle, jonka seurauksena häntä vältellään ja kohdatessa ylipäätään suhtaudutaan varauksella vielä muodollisen rangaistuksen kärsimisen jälkeenkin.

Martti Luther uskoi muuten normien olevan yleisinhimillisiä ja puhutaan siinä tapauksessa nk. luonnollisesta moraalilaista. Hänen näkemyksensä mukaan Kymmenen käskyä on "tatuoitu sydänten lihatauluihin" ja Luther olikin sitä mieltä että "kuka tahansa selväjärkinen pakanakin voisi kirjoittaa kymmenen käskyä jos vaan vähän viitsisi".

Älkää säikähtäkö hankalan kuuloista ilmaisuani, sillä selitän käyttämäni termit kylläkin ja tässä siirrymme eksistentiaalisen ihmiskäsityksen utuiselle kentälle arvo-objektiivisuuden ja arvosubjektiivisuuden tasolla. Pääsemme käsiksi sellaisten herrojen ajatuksiin kuin Aristoteles, Kunfutse, Buddha, Kiergegaard, Nietzsche sekä aiemmin mainittu Martti Luther. He nyt ainakin, varmasti lisääkin seuraavien käsitejärjestelmien edustajista löytyy.

Antiikin perusarvot ovat hyvyys (etiikka), totuus (tiede) ja kauneus (estetiikka). Jos joku sanoo vaikkapa politiikassa olevansa "perusarvojen" kannalla, niin kysykää häneltä että tarkoittiko hän näitä. Voitte nähdä syvästi närkästyneen tai yllättyneen ihmisen siitä seurauksena, joskaan ette syyllisty minkäänlaiseen näsäviisauteen, koska filosofiassa perusarvoista puhuttaessa ne kiteytyvät aina noihin kolmeen. Tämä johtuu siitä, että arvojen analyysi merkitsee kulkemista arvoketjussa taaksepäin kunnes löytyy sellainen perusarvo joka on itse oma perustelunsa. Tyypillisesti mikä tahansa arvostus voidaan johtaa johonkin näistä kolmesta: hyvyys, totuus, kauneus.  

Nimittäin olemme käsitelleet arvoja, moraalia ja pääsemme arvostuksiin sekä arvottamiseen joka heijastaa arvojamme sekä moraaliamme. Arvostus ilmenee vaikkapa lauseessa:

Kuplavolkkari on hyvä auto.

Tuossa mainittu hyvä on tyypillisesti arvosubjektiivinen määrite, se ei tarkoita moraalista hyvyyttä jota kuplavolkkarille yritetään sovitella, vaan on puhujan omaan kokemukseen pohjaava laadullinen määrite. Kuplavolkkari on lähtökohtaisesti aina tässä merkityksessä hyvä auto, siinä on autona ominaisuuksia jotka tekevät siitä hyvän.

Mietitäänpä samaa merkityksessä:

Kuplavolkkari on paha auto.

Tuo kieliasu taas on selkeän arvo-objektiivinen näkemys, kertoen pahuuden olevan paitsi yleisesti tiedetty määritelmältään sekä että siitä on jollain tapaa yksiselitteinen, jaettu käsitys. Merkityksenä tuolla lauseella että on että jokainen kuplavolkkari on olemukseltaan paha, vaikkapa riivattu jostain ylimaallisesta tekijästä johtuen, jollainen taas vain ilmenee fyysisinä ominaisuuksina jotka tekevät autosta tunnistettavasti kuplavolkkarin. Näin pahuus säteilee kuplavolkkariin ominaisuutena olla kuplavolkkari, eikä rajoitu vain yhteen tiettyyn kuplavolkkariin.

Arvoista ja arvostuksista syntyvät myös hyveet, joita ilmentää kenties kirkkaimmin kultaisena sääntönä tunnettu ajatusrakenne: tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Vastaavaa rakennetta lähtökohtana on korostettu jo intialaisten Veda-kirjoituksissa, jotka ovat tiettävästi vanhin uskonnollinen kirjoituskokoelma. Buddhalaisuuskin on syntynyt Intiassa, josta se on sittemmin levinnyt muualle. Kultainen sääntö puhuttelee ihmisen omatuntoa, joka on suomen kielessä hieman kummallinen kieliasultaan. Sen kantasana on latinassa con scientia josta on johdettu englannin consciense. Kreikassa vastaava sana merkitykseltään on synderesis, joka conscientian tapaan korosti tunteen yleisinhimillistä luonnetta. Ruosiksi sama sana on samvete, jonka merkitys myöskin on kielellisesti laajemmassa kokonaisuudessa. Suomalaiset ovat tässä mielessä hyvin yksilökeskeisiä eksistentialisteja, ainakin kielensä rakenteellisten merkitysten puitteissa.

Kardinaalihyveitä ovat filosofiassa oikeamielisyys, rohkeus, kohtuullisuus ja järkevyys. Näistäkin hyveistä voidaan jokainen johtaa yhteen tai useampaan kolmesta perusarvosta, hyvyys, totuus, kauneus. Vaikkapa nautintojen suhteen on paitsi hyvää, myös kaunista olla kohtuullinen. Lopputulos on esteettisesti ja moraalisesti miellyttävä jos henkilö ei altistu nautinnoilleen aivan yltiöpäisesti piitaten lopulta vain omasta mielihyvästään. Aristoteles määritti hyveet funktionaalisesti eli niiden toiminnallisuuden pohjalta, eräänlaisena kahden vastakohdan välimuotoina. Esimerkiksi rohkeutta voidaan tarkkailla toisessa ääripäässä uhkarohkeutena ja toiseen suuntaan kauemmas mennessä taas pelkuruutena. Todellinen rohkeus ei sijaitse näiden piirteiden matemaattisessa keskivälissä, joskin jonkinlaisessa olemuksessa missä se ei ilmennä kielteisistä ääripäistään kumpaakaan. Määrittäminen on hankalaa kuten voimme huomata, joskin jokainen omatuntonsa myötä ymmärtää mitä rohkeudella tarkoitetaan ja milloin joku syyllistyy pelkuruuteen. Tähän tulkintaan vaikuttavat aiemmin mainitut arvot ja ihanteet, olivatpa ne sisällöltään millaisia tahansa. Hyveet ja arvot ovat kuitenkin eläviä ja kehittyviä, ne voivat pilaantua tai kivettyä maneerisiksi käytännöiksi, jolloin ne eivät enää ravitse ihmisen henkeä. 

On myös huomioitava ero julkilausuttujen arvojen ja ihanteiden sekä käytännössä ilmenevien arvojen ja ihanteiden välillä. Nimittäin mikäli tuo ero on ylipäätään olemassa, tapahtuu niin että käytännössä ilmenevät arvot ja ihanteet voittavat, eikä jäljelle jää julkilausutuille mitään uskottavuutta. Se tietenkin vaikeuttaa toimintaa myös niiden osalta jotka yrittävät julkilausuttuja arvojaan noudattaa myös käytännössä, voi ihmisten kokema pettymys tällaisissa asioissa johtaa kohtuuttomaan kyynisyyteen, koska he eivät enää usko käytännön arvojen ja ihanteiden kohtaavan julkilausuttuja lainkaan, olipa harjoittajana kuka hyvänsä. Sellainen tilanne johtaa myös hyveiden vilpittömyyden katoamiseen ja edistää moraalista rappiota, jossa on hyväksyttyä, jopa odotettua pettää ihanteensa tilaisuuden tullen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa